VakO 136:2021

Valtion varoista avustajalle maksettu palkkio ja kulut arvonlisäveroineen tuli jättää valtion vahingoksi, koska hallintopäätöksen tehnyttä Kansaneläkelaitosta ei ollut pidettävä oikeusapulain 22 §:n 1 momentin mukaisena oikeusavun saajan vastapuolena.

Esitiedot

Vakuutusoikeus oli antanut päätöksen A:n peruspäivärahaa koskevassa valitusasiassa ja määrännyt, että valtion varoista maksetaan asianajaja B:lle A:n avustamisesta vakuutusoikeudessa kohtuulliseksi arvioidun 10 tunnin työmäärän perusteella 1 100 euroa ja kulukorvauksena 16 euroa sekä näille määrille arvonlisäveroa 267,84 euroa eli yhteensä 1 383,84 euroa.

Sanotussa ratkaisussaan vakuutusoikeus totesi, että Kansaneläkelaitoksen mahdollisesta velvollisuudesta korvata oikeusapulain 22 §:n 1 momentin perusteella valtiolle sen varoista oikeusapulain nojalla asiassa maksettavaksi määrätyt kustannukset sekä työ- ja elinkeinotoimiston mahdollisesta velvollisuudesta korvata työttömyysturvalain 12 luvun 9 §:n perusteella oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan tai osaksi Kansaneläkelaitokselle annetaan erillinen päätös.

Vakuutusoikeuden ratkaisu

Valtion varoista asianajaja B:lle maksettu palkkio ja kulut arvonlisäveroineen jätettiin valtion vahingoksi.

Vakuutusoikeuden perustelut

Oikeusapulain (257/2002) 22 §:n 1 momentin mukaan jos oikeusavun saajan vastapuoli olisi oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 10 luvun nojalla velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut kokonaan tai osittain, hänet on velvoitettava korvaamaan vastaavasti valtiolle sen varoista tämän lain nojalla asiassa maksettavaksi määrätyt kustannukset ja julkisen oikeusavustajan arvioitu palkkio korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona maksuvelvollisuutta koskeva tuomioistuimen päätös on ollut asianosaisen saatavissa.

Työttömyysturvalain 12 luvun 9 §:n mukaan työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta (nykyisin sosiaaliturva-asioiden muutoksenhakulautakunta) ja vakuutusoikeus voivat velvoittaa työvoimaviranomaisen korvaamaan oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan tai osaksi Kansaneläkelaitokselle tai työttömyyskassalle asiassa, jossa Kansaneläkelaitos tai työttömyyskassa velvoitetaan suorittamaan asianosaisen oikeudenkäyntikuluja ja oikeudenkäyntikulujen suoritusvelvollisuus perustuu pääasiassa tai osittain 1 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitettuun työvoimapoliittiseen lausuntoon.

Edellä mainittu oikeusapulaki (257/2002) on tullut voimaan 1.6.2002. Sitä koskevissa esitöissä (HE 82/2001 vp) on oikeusapua saaneen vastapuolen korvausvelvollisuudesta todettu seuraavaa: ”Voimassa olevan yleisestä oikeusavusta annetun lain 24 §:n mukaan oikeusapua saaneen vastapuoli on velvollinen korvaamaan valtiolle asiasta aiheutuvat kulut ja oikeusapua saavalle tälle aiheutuneet kulut, jos hän ilman yleisen oikeusavun myöntämistä olisi asiaan sovellettavien prosessisäännösten nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Vastaava säännös on myös maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 21 §:ssä, ja se on perusteltua omaksua myös säädettävään lakiin.”

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain (87/1973) 21 §:n 1 momentin mukaan jos maksuttoman oikeudenkäynnin saaneen vastapuoli häviää asian, hänet on velvoitettava korvaamaan valtiolle sen varoista tämän lain nojalla asiassa maksettavaksi määrätyt kustannukset samojen perusteiden mukaan kuin asianomaisten keskeisten oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta on säädetty.

Edellä mainitun lain esitöissä (HE 106/1972 vp) on vastapuolen korvausvelvollisuudesta todettu seuraavaa: ”Nykyisen lain voimassa ollessa on aiheutunut epäselvyyttä siinä, missä määrin maksuttoman oikeudenkäynnin saaneen vastapuoli on velvollinen hävitessään asian korvaamaan valtiolle ne kulut, jotka maksuttoman oikeudenkäynnin myöntäminen asiassa on aiheuttanut. Yleensä ei vastapuolta ole velvoitettu suorittamaan valtiolle korvausta. Kun maksuttoman oikeudenkäynnin myöntäminen asianosaiselle ei sellaisenaan voi tuottaa samanlaista etua vastapuolelle, pitäisi olla selvää, että viimeksi mainitun on korvattava valtiolle maksuttomasta oikeudenkäynnistä aiheutuneet kustannukset aivan samalla tavoin kuin hänen olisi korvattava vastapuolensa oikeudenkäyntikulut, ellei tälle olisi myönnetty maksutonta oikeudenkäyntiä. Tästä seikasta on nyt ehdotukseen otettu nimenomainen määräys.

Vakuutusoikeus katsoo, että maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain (87/1973) 21 §:n 1 momentin tarkoituksena on ollut estää yksityistä asianosaista saamasta perusteetonta etua sen perusteella, että hänen vastapuolelleen on myönnetty maksuton oikeudenkäynti. Nyt sovellettavana olevan oikeusapulain (257/2002) 22 §:ää koskevissa esitöissä (HE 82/2001 vp) on viittaus aiemmin voimassa olleeseen maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 21 §:ään. Tähän nähden vakuutusoikeus katsoo, että sovellettavana olevan oikeusapulain 22 §:n 1 momentin tarkoituksena on estää yksityistä asianosaista saamasta perusteetonta etua sen perusteella, että hänen vastapuolelleen on myönnetty oikeusapua.

Näin ollen ja ottaen huomioon myös korkeimman hallinto-oikeuden oikeusapulain 22 §:n 1 momentin soveltamista koskeva oikeuskäytäntö (esimerkiksi korkeimman hallinto-oikeuden päätös 3.1.2005/2 sekä vuosikirjaratkaisut KHO 2015:173, KHO 2020:143 ja KHO 2021:129) vakuutusoikeus katsoo, että valtion varoista A:n avustajalle maksettu palkkio ja kulut arvonlisäveroineen tulee jättää valtion vahingoksi, koska hallintopäätöksen tehnyttä Kansaneläkelaitosta ei ole pidettävä oikeusapulain 22 §:n 1 momentin mukaisena oikeusavun saajan vastapuolena.

Edellä lausutun johdosta asiassa ei ole aiheutunut sellaisia oikeudenkäyntikuluja, joista työ- ja elinkeinotoimisto voisi olla korvausvelvollinen työttömyysturvalain 12 luvun 9 §:n nojalla.

Lainkohdat

Oikeusapulaki 22 § 1 mom.
Työttömyysturvalaki 12 luku 9 §